I’ve Come Home

Päätin jo jokunen aika sitten, että mun viimeisen blogikirjoituksen tunnusbiisi on Radical Face:n Welcome Home. Ensinnäkin siksi, että siinä lauletaan kotiin palaamisesta. Toiseksi siksi, että tästä biisistä muodostui yllättävän tärkeä osa mun vaihtovuotta. Tuli kuunneltua monesti muun muassa pyykkipäivinä. Kolmanneksi siksi, että kappaleen haikea tunnelma kuvastaa aika hyvin mun tänhetkisiä fiiliksiä. Osasin siis melko hyvin jo Irlannissa aavistaa, miltä musta kotiinpaluun jälkeen tuntuu. Tän viimeisen blogipäivityksen kuvat on puolestaan eräänlainen all stars –kokoonpano vuoden aikana otetuista kuvista, ja yritän osaltaan myös niiden kautta tiivistää vaihtovuoden kompaktiin pakettiin.

Ring of Kerry joulukuussa. Tiffaney onnistui nappaamaan aika hienon otoksen!

Jepsistä…Olen siis palannut kotiin. Oon tässä nyt jo parin päivän ajan yrittänyt selvitellä ajatuksia Laukkosken lakeuksilla. Oon ehtinyt käydä jo mummolla, serkun lapsen ristiäisissä ja kalassa. Oon pessy viis koneellista pyykkiä. Irlannin pölyt sai kyytiä. Oon istunut saunan jälkeen terassilla ja yrittänyt syöttää naapurin lehmille voikukkia. Eivät syöneet. Oon kaivannut tätä kaikkea hurjan paljon. Tuntuu kodilta. Ja silti tuntuu myös…öö…Miltäköhän musta tuntuu? Tosi ristiriitaiselta ainakin. Oon jollakin aika oudolla tavalla ihan mahdottoman onnellinen ja valtavan surullinen samaan aikaan. Irlantiin vaan jäi niin paljon. Ystäviä, paikkoja, tunnelmia ja muistoja. Jos sitä kaikkea yrittää ajatella, tuntuu, että pää hajoaa tunnekuohun alle. Menee tovi, ennen ku kaiken saa käsiteltyä. Ja samalla oon vaan niin ilonen, että saan taas olla Suomessa ja että saan taas pian tavata kaikki rakkaat ystävät ja kaverit koulusta ja Lintsiltä. Rakkauden kesä 2013.

Jos yksi ystävä pitäisi mainita, olis se Rune. Tässä vietetään St. Patrick's Day:tä asianmukaisessa varustuksessa.

Kaiken vois ehkä tiivistää toteamalla, että olo on kuin hobitilla Sormusten herran lopussa. Miten jatkaa eteenpäin, kun tietää, että paluuta entiseen ei enää ole? Vaihto muuttaa ihmistä. Mä lähdin vaihtoon yhdenlaisena ja tulin pois toisenlaisena. Oon toki edelleen Valtteri (vaikka nimen vaihtaminen Patrickiin välillä houkuttelikin), mutta tunnen jopa itse, että jotakin on muuttunut. Toivon ja uskon, että suurin osa muutoksesta on vaan hyvästä. Oon luultavasti hieman avarakatseisempi ja suvaitsevaisempi kuin ennen. Irlantilainen kulttuuri on ehkä muovannut vähän mun sosiaalista käyttäytymistä ja uudet ystävät ympäri maailmaa on tuonut mun ajattelutapoihin lisää perspektiiviä. Olo on kypsempi ja uskon olevani taas vähän vahvempi tulevaisuuden ongelmien ja haasteiden edessä. Heh, kuulostaapas fiksulta. J

Voi sitä musiikin määrää...Etsi kuvasta Valtteri! :)

Mitä muuta vaihtovuodesta sitten jää käteen? Todennäköisesti pystyn antamaan ”oikean” vastauksen vasta vuosien päästä, kun olen oppinut ymmärtämään kokemusten todellisen arvon. Ajattelin kuitenkin jo nyt yrittää hieman höpötellä aiheesta. Rakastan vielä Irlannissa vietetyn vuoden jälkeenkin järjestelmällisyyttä ja kategorisoimista. Tuumailin siis, että voisin jakaa kokemukseni kolmeen luokkaan: Irlanti ja irlantilaiset, vaihto-opiskelu sekä hieman filosofisempi ”Minä ja muut”. Jo tässä vaiheessa on annettava verbaaliripulivaroitus.

Irlanti ja irlantilaiset

Irlanti on mun mielestä uskomattoman kaunis maa. Donegalit, Connemarat ja Kerryt tuli vuoden aikana kierreltyä melko tehokkaasti ja jokainen kolkka tuntu aina vaan tarjoavan upeita maisemia ja ainutlaatuista luontoa. Kukkuloita, laaksoja, rantajyrkänteitä ja nummia. Ehkä se irlantilaisen maiseman viehätys perustuu osittain juuri siihen, että meillä Suomessa ei oikein ole mitään vastaavaa. En siis meinaa, että suomalainen luonto olisi jotenkin huonompaa. Irlanti on vain erilainen ja siksi niin kiehtova.

Näitä maisemia tulee ikävä. Kuva Killarneyn kansallispuistosta.

Toinen ihana piirre Irlannissa, jota meillä täällä Suomessa ei oikein ole, on paikallinen kyläkulttuuri. Niitä suoraan postikorteista repäistyjä pieniä kyliä, joissa on juuri vain se joki, silta, pubi ja postitoimisto, tuntuu Irlannissa riittävän loputtomiin. Donegal Town, Tuam, Dingle…listaa voisi jatkaa koko päivän. Jokaiseen reitin varrelle sattuneeseen kylään olisi voinut jäädä koko viikoksi ja tavallaan oonkin tosi kateelliinen Maitreyalle ja Patrickille, mun kahdelle amerikkalaiselle kaverille, jotka päättivät muuttaa ainakin puoleksi vuodeksi pieneen Clifdenin kaupunkiin Connemarassa. He tuntuivat löytäneet sieltä pienen palan paratiisia.

Maitreya ja Patrick opetti mulle tietämättään aika paljon elämästä. Kuva Connemarasta pääsiäisen aikoihin.

Irlantilaiset on hassuja. Ne on ihanan ystävällisiä, sosiaalisia ja kohteliaita. Kauppojen kassoilla, ravintoloissa ja ihan vaan kaduillakin näki aina hymyileviä kasvoja ja kuuli huomaavaisia sanoja. Yhtäkään ikävää irlantilaista en tainnut tavata. Keskustelukulttuuriin kuuluu, että kysellään aina kuulumiset ja jutellaan muutenkin hetki niistä näistä. Jos sattui kuitenkin kysymään jostakin keskustelukumppania kovasti kiinnostavasta aiheesta, hukkui monesti puhetulvan alle. Joskus mietinkin, että onko irlantilainen keskustelukumppanini kiinnostunut minusta vain siksi, että pääsisivät vastavuoroisesti puhumaan itsestään. Ehkä kaikki olikin siis vain kulttuurin luomaa kiiltävää pintaa eikä todellista ystävällisyyttä ollutkaan olemassa. Noh, niin tai näin, opin pienen alkukankeuden jälkeen nauttimaan irlantilaisesta sosiaalisuudesta kovasti. Vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä, että myös suomalaista tuppisuuta täytyy puolustaa eräänlaisena kulttuuriaarteena, voisi irlantilaisesta keskustelukulttuurista edes joitakin ulottuvuuksia yrittää upottaa myös suomalaiseen käytöskoodistoon. Jos vaikka aluksi sovitaan, että kaikki alkaa hymyilemään kaikille asiakaspalvelijoille. Ehkä asiakaspalvelijat oppii sitä kautta hymyilemään myös takaisin.

Irlannissa vietin ekaa kertaa Halloweenia. Tämmöiset kurpitsat taiteiltiin naapurissa asuneen portugalilaisen Anan kanssa! :)

Ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Irlantilaisia tuntuu nimittäin vaivaavan skandinaavisesta näkökulmasta katsottuna pieni välinpitämättömyys, huolimattomuus ja epäjärjestelmällisyys. Näistä piirteistä olenkin tainnut puhua blogissa aiemminkin. Pelkällä lomamatkalla tämä tapa suhtautua asioihin melko kevyesti saattaa tuntua ehkä vain ihan rentouttavalta. Jos Irlannissa kuitenkin oleskelee hieman kauemmin, tai yrittää saada jotakin aikaan, alkaa kärsimättömämpää helposti ärsyttämään, kun ihmiset tulee myöhässä tapaamisiin, kun bussit ei kuljekaan tai kun talot on rakennettu vähän sinnepäin, jolloin jo noin viisivuotiaassa kompleksissa saattaa olla homeongelma. Itse taas joudun hieman nolostellen myöntämään, että aloin etenkin vaihtovuoden loppuaikoina ilmentämään irlantilaista epätäsmällisyyttä jo melko huolestuttavissa määrin. Kesän aikana on yritettävä tehdä parannus.

Vaihto-opiskelu

Vaihto-opiskelu on käymisreaktion jälkeen ehkä maailman hienoin ilmiö! Olen sanonut ennenkin, ja sanon varmasti vielä monesti jatkossakin, että suosittelen vaihtoa kyllä ihan kaikille! Omalla kohdallani uskon myös, että Limerick oli aika hyvä paikka lähteä vaihtoon. Oikeastaan Limerickin ainoa huono puoli oli Limerick itse. Yliopiston kampus oli ehkä kaunein näkemäni koulualue. Limerickin kaupunki oli sitten puolestaan hieman pöllähtänyt. Kelttitiikerin aikana rakennettiin kovaa ja homma luisti. Sitten iski velkakriisit ja systeemi hajosi käsiin. Tuloksena tyhjiä asuntoja, rapistuneita julkisivuja, rikollisuutta ja murheellisia ihmiskohtaloita. Etenkin talven aikana keskusta oli todella harmaa ja ankea. Mutta kampuksen kauneus siis kompensoi kaiken!

Kampus. Sillan yli tuli muutaman kerran kuljettua.

Opetuksen taso Limerickin yliopiston musiikkipuolella oli ok. Kuten kaikissa kouluissa, myös Limerickissä jotkut opettajat oli mielettömiä ja jotkut sitten hieman vaatimattomampia. Parasta antia olivat vierailevat luennoitsijat ja opettajat, koulukonsertit sekä master classit. Erityisesti kitarapuolella oli aika jykevä meno. Sessioita kävi koululla heittämässä muun muassa Donough Hennessy, Clive Carroll ja Steve Cooney. Konsertoimassa kävikin sitten John Doylen ja Tommy Emmanuelin kaltasia staroja. Ei jättänyt kylmäksi!

Retkeilykerhon mukana kulkeuduin paikkoihin, joihin en muuten olisi milloinkaan päätynyt. Tässä lähdetään valtaamaan Irlannin korkeinta vuorta.

Oon tainnu tästäkin joskus jo mainita, mutta mua siis vähän harmitti, että otin opiskelun yliopistolla melko tosissaan. Mulla oli ajatuksena tehdä vaihtovuodesta semmonen puolittainen välivuosi, mutta päädyinkin pakertamaan melko uuvuttavia määriä. Työtaakkaa lisäsi osaksi tietty kieli, joka teki erityisesti lukuaineista raskaita, mutta suurin syy kovalle työtahdille oli silti ehkä opetuksen epäloogisuus ja kunnianhimoinen laaja-alaisuus. Kaikesta tuntui paistavan läpi, että yliopiston musiikkipuoli on melko uusi koulutusohjelma. Omaa linjaa etsitään vielä. Yritetään olla hyvin akateemisia, valitettavan usein taiteellisen kypsyttelyn kustannuksella. Tuloksena sutaistuja esseitä ja puolivalmiita sivuinstrumenttitutkintoja. Toivottavasti linja jossakin vaiheessa selkenee ja uskalletaan rohkeasti päättää, halutaanko tuottaa taiteilijoita vai etnomusikologeja.

Yks upeimmista puolista Limerickin yliopistossa on erilaisten vapaa-ajan aktiviteettien valtava määrä. Kerhoja ja klubeja löytyi teatterista laskuvarjohyppyyn ja harrastusten kautta muodostuneet yhteisöt tuntuivat kehittyvän tosi tiiviiksi. Itsekin löysin monet parhaista kavereistani retkeilykerhon poluilta ja jousiammuntakerhon ampumaviivalta. Upeita ihmisiä, upeita hetkiä!

Jousiammuntakerhosta muotoutui yksi tärkeimmistä kaveriporukoista!

Minä ja muut

Kas niin, sitten lisää viisauksia, kun saan kerrankin viisastella. Monesti sanotaan, että vaihto-opiskelu ja ulkomailla asuminen tuovat esiin uusia piirteitä ihmisessä. Osittain näin varmasti onkin. Totesinhan tämän ylipitkäksi paisuvan kirjoitelman alkupuolella itsekin muuttuneeni vuoden aikana. Silti eniten hämmästelin sitä, että vaihto tuntui korostavan kullekin ihmiselle ominaisia piirteitä. Hiljaiset hiljeni, sosiaaliset antoi mennä, stressaajat stressasi vielä enemmän ja kotihiiret viihtyi kämpillä. Voi olla, että paljon tästä ajatusmallista on vaan mun omaa harhakuvaa. Itse kuitenkin huomasin ilmentäväni kaikkia luonteenpiirteitä jollakin hassulla tavalla korostetusti. Olen stressaaja. Stressasin. Olen koti-ihminen, joten päätin monesti jäädä päivän päätteeksi vaan kotiin, kun en oikein tahtonut löytää energiaa mihinkään muuhun. Tarvitsen omaa aikaa, enkä ikinä epäröinyt ottaa sitä, jos vähänkään siltä tuntui.

Parhaat synttärit! Viisi vierasta, viisi kansallisuutta!

Olen nyt miettinyt, että olisko mun vaan pitänyt mennä enemmän. Vaihtovuosi on kuitenkin niin ainutlaatuinen kokemus. Kyllähän mä siis lähes kaikkiin kotibileisiin menin, jos vaan kutsuttiin, istuskelin kavereiden kanssa pubeissa ja reissasin aina kun kalenteri ja budjetti antoi myöten. Ikimuistoisia kokemuksia kertyi satoja, mutta silti sitä murehtii, olisiko niitä voinut kertyä enemmän. Ehkä, mutta uskon olevani onnellinen ja tyytyväinen näin. Yritin kuunnella itseäni ja toimia sen mukaan. Löysin omasta mielestäni ihan hyvän keskitien, enkä kadu mitään. En vaihtais päivääkään. Suruja ja stressiä tarttee, jotta ilot ja onnistumiset maistuis vieläkin paremmalta. Enkä myöskään usko, että semmonen yhdeksän kuukauden hulabaloo olis ollu mun juttu. I did it my way.

Vaalivalvojaiset marraskuussa. Obama voitti!

Ihminen on sosiaalinen eläin. Eniten kaipaan jo nyt kaikkia niitä ystäviä ja kavereita, jotka vuoden aikana opin tuntemaan. Viimeisinä päivinä harmitti, että en pystynyt näkemään kaikkia tyyppejä kerralla, kun kavereita oli löytynyt niin eri yhteyksistä. Oon huono pitämään yhteyttä, mutta nyt on kyllä pakko ryhdistäytyä. Ystävien uskon kuitenkin olevan se kaikkein tärkein juttu, joka vaihtovuodesta jäi perinnöksi. Kaiken kruunaa se, että kontakteja on nyt lähes jokaiselle mantereelle. Tulevaisuudessa tämmöset kaverit on varmasti korvaamattoman arvokkaita. Voi nenä…Nyt iski taas haikeus. Älytöntä, kuinka paljon sitä voikaan ihmisiin kiintyä. Onneks te kaikki mun ystävät täällä Suomessa ootte olemassa! Ootte vaan niin tärkeitä, vaikka se tulee sanottua ihan liian harvoin. 

Viimeistään tämän näyn edessä tajusin olevani taas kotona. Isä ja Pummi.

Lopuksi 

On semmonen olo, että pitäis osata sanoa jotain tosi viisasta ja kaunista. Tässä sitä kuitenkin kirjoitellaan viimeistä päivitystä vaihtariblogiin. Tästä blogistakin muodostui melko tärkeä väylä omien ajatuksien ja tuntemuksien käsittelylle. Pahoittelut, jos joku koki mun ainaisten vatvomisten lukemisen ärsyttäväksi. Ehkä muutamat kiitokset voisi olla paikallaan. Ensinnäkin kiitos mun parhaille vanhemmille, jotka jakoi rakkautta (ja rahaa) koko vuoden ajan! Oli ihanaa tietää, että vaikka kaikki menis kuinka huonosti, aina on se vahvin back up olemassa. Kiitos myös korvaamattomalle siskolleni Anskulle, joka Skype-irvistelyillään onnistui aina piristämään! Kiitos kaikki mun ystävät ja kaverit Suomessa! Oli ihanaa ihan vaan vaihdella kuulumisia ja höpötellä niitä näitä aina silloin tällöin. Kiitos Ben & Jerry’s! Erityiskiitos kaikille niille, jotka oikeasti luki tätä blogia! :D

Siinäpä se. On aika. Olen onnellinen.

Viimeinen ilta. Kaikki parhaat tyypit musiikkilinjalta!

Vielä kerran, tyypit! :)

Koska lavatanssikausi lähestyy, on pakko jakaa tämmönen helmi, jonka löysin Damien Mullanen viime vuonna ilmestyneeltä "13"-albumilta. Kyllä vaan, Emma valssihan se siellä! Jotenkin hassua kuulla se noin vahvasti irlantilaistettuna. Myönnän, että mun mielestä kuulosta oikeasti hyvälle!

Jeps, pakko oli viel yks nopea päivitys heittää täältä vihreältä saarelta ennen ku palaan nauttimaan kuusimetsän tuoksusta. Rakkaat isä ja äiti saapu tänään tänne muutamaks päiväks pyörimään ja auttamaan paluumuutossa. Niiden kanssa tulee nämä viimeiset päivät reissattua linjakkaalla vuokra-Skodalla ja ehkä sitä vois myös muutaman kandikonsertin käydä siinä sivussa vilkaisemassa.

Älytöntä...Näin se vaan loppuu. Alle viikon päästä oon Suomessa ja olo saattaa olla hyvinkin epätodellinen. Palaavien vaihtareiden fiilikset tuntuu pystyvän jakamaan melko vahvasti kolmeen kategoriaan. On niitä, jotka olis voinu jäädä viel pidemmäksikin aikaa ja monesti nämä tyypit palaakin tekemään esim. maisteritutkinnon vaihtomaahan. Sitte on niitä, jotka on nauttinu vuodesta täysin siemauksin mut on silti onnellisia, kun pääsee kotiin. Lopuks on tietty ne, jotka on koko vaihtovuoden vaan lähinnä miettiny, miten päättäis päivänsä mahdollisimman kivuttomasti (kyllä vain...niitäkin on). Itse kuulunen keskimmäiseen luokkaan. Mulla on ollu uskomaton vuosi, mutta tunnen silti jollakin tavalla olevani valmis palaamaan Suomeen. Pian nähdään kaikki!

Laitan tähän viel muutaman kuvan viime viikonlopulta. Käytiin Runen kanssa pyörähtämässä Donegalissa, Irlannin pohjoisimmassa osassa. Upea reissu, vaikka vettä satoikin lauantaina seitsemän tuntia putkeen ja vaikka useaan otteesseen meinattiin törmätä karitsoihin.

Urhea menopeli kesti sekä äärimmäiset sääolosuhteet että Donegalin kärrypolut.

Slieve League, yhdet Euroopan korkeimmista rantajyrkänteistä. Vaihtelua kaipaaville tarjolla yli 600 metrin pudotus.

Rune katsastelee kesän bikinimuotia Silver Strandillä.

Donegalin korkein vuori Mount Errigal on siitä hassu, että se näyttää ihan oikealta vuorelta, vaikka korkeutta on vain noin 750 metriä.

Paljoa tätä pohjoisemmaksi ei Irlannissa oikein pääse. Kuva tosin otettu länteenpäin.

Kalkkiviivoilla

Laitetaanpas tällä kertaa vaikka tämmöstä musiikkia. Footura on aika hauska projekti, jossa on muusikoita monista muistakin mun jo hehkuttamista bändeistä (mm. Guidewires ja Olllam). Vähän erilaista irkku-hybridiä.

Vähiin käy ennen ku loppuun, sanotaan. Ei siinä auta. Alle kaks viikkoa Irlantia jäljellä. Erittäin epätodellinen olo. En ollu aikasemmin oikeen ehtiny tai halunnu ajatella vaihtovuoden loppumista, mutta nyt kokeiden loputtua todellisuus on iskenyt. Älytöntä. Mihin tää vuosi katosi? Ei tunnu yhtään siltä, että olisin ollut täällä jo yhdeksän kuukautta. Mutta siltä se kai vähän aina tuntuu, kun jokin asia loppuu. Ja sitte toisaalta jos miettii vaikka asioita jotka tapahtu viime syyskuussa, tuntuu että aikaa on kulunut pienen ikuisuuden verran. Heh, aika on hassu juttu.

Joka tapauksessa on täytynyt hiljalleen alkaa totutella siihen, että pian lähdetään. Melko tuskallista. Niin monet asiat loppuu. Ärsyttää, kun ei pysty näkemään kaikkia tärkeitä ihmisiä kerralla ja sanoa kunnolla hyvästejä. Kaikki tapahtuu vaiheittain. Toisten loppukokeet on ohi jo nyt, toisilla on vielä pari viikkoa pakertamista. Toiset lähtee Amerikkaan, toiset vaan saaren toiselle puolelle, mut ne on kaikki yhtä poissa silti. Vaikka aina vannotaan, että pidetään yhteyttä ja luotetaan nykyteknologiaan, on silti karu totuus, että suurinta osaa näistä ihmisistä en tapaa enää koskaan. Niin ei sais tietenkään ajatella. Onhan kaikki aina mahdollista!

Yritän nyt kuitenkin surkuttelun sijaan pysyä aktiivisena nää viimeset ajat. Lähden huomenna jälleen Connemaraan pariks päiväks sanomaan heipat kahdelle tärkeälle ystävälle, jotka löys just kämpän pienestä Clifdenin kaupungista. Torstaina lähdettäis sitten Runen kanssa road tripille Donegaliin. Käydään katsastamassa, miltä se kuuluisa paikallinen viulismi oikein kuulostaa. Viikon päästä vanhemmat saapuu tänne ihmettelemään, että missäs sitä on oikeen tullut vuosi vietettyä. Ehkä niidenkin kanssa vielä jossakin pyörähdetään. Pieni lomantapainen sattui siis tähän toukokuulle muodostumaan. Mikäs sen hauskempaa!

Juup...En kyllä osaa tässä nyt tällä kertaa oikein muuta sanoa. Voi olla, että seuraavalla kerralla laitetaan blogi pakettiin Suomesta käsin. Suomi...Heh, hassua...Suomen kesää odotan kyllä jo kovasti! Tuntuu, että täällä kevät ei ole maaliskuun alun jälkeen edennyt oikein minnekään. Sataa ja tuulee. Sietääkin lähteä tämmösestä paikasta! Ja se pentatoninen pienten triolien (jotka ei oikeasti edes ole trioleita) kyllästyttämä lurittelu vasta korvista ulos pursuaakin! Ja silti...Kuinka paljon tätä kaikkea tuleekin ikävä.

Mihin on kiire?

Solasia en muistaakseni oo vielä soitattanut. Sen verran napakka ja jo pitkään piireissä vaikuttanut bändi kuitenkin, että ansaitsee tulla esitellyksi niille, jotka eivät vielä ole ehtineet tutustua. Yksi esimerkki siitä, millasia muotoja irkkumusiikki on Amerikassa saanut.

Pitkästä aikaa blogin parissa. Limerickin suunnalla on ollut kiireistä. Tutkintokausi puskee päälle ja jokaiselle viikolle tuntuu löytyvän joku deadline. Pari seuraavaa viikkoa kuluukin luultavasti aika tehokkaasti treenaillen ja kokeisiin lukien. En oo kaiken kiireen keskellä ees oikeen ehtinyt tajuta, että mun vaihtovuotta on enää alle kuukausi jäljellä. Älytöntä. En halua vielä ajatella asiaa. Jotenkin pelkkä ajatuskin vaihtovuoden päättymisestä tuntuu niin hurjalta, että pyörryttää. Pää on muutenkin vähän ylikierroksilla. Hoidetaan opiskeluvelvoitteet ensin kunnialla kotiin ja ihmetellään sitten.

Kan kävi heittämässä keikan koululla pari viikkoa sitten. Uskomaton yhtye!

Mutta siis niin...kiire. Facebook-seinä tuntuu nykyisin täyttyvän aika tehokkaasti kaikenlaisista pienistä aforismeista, one-linereista ja elämänohjeista. Monet on osastoa "ihan kiva", useista saa hyvät naurut, mut sitte on myös se pieni kourallinen sanontoja, jotka oikeasti pysäyttää hetkeksi. Mut pysäytti jokin aika sitten fraasi, joka meni jotensakin näin: "Ihmiset oottaa koko viikon perjantaita, koko vuoden kesää ja koko elämän onnellisuutta". Tiedän, monet heittäis tuon lausahduksen saman tien siihen "ihan kiva" -laatikkoon, mutta mun kohdalla se tuntui osuvan niin mehevästi arkaan paikkaan, että ajauduin taas hieman pohtimaan elämääni.

Oon kyselly itseltäni monesti viime viikkoina, että mihin mulla oikeen on kiire. Tuntuu, että elän koko ajan just vaan tuota "tulevaa perjantaita" ja kiirehdin kaiken läpi. Mun on esimerkiksi hurjan vaikea nauttia tästä viimeisestä kuukaudesta Irlannissa, kun ajatukset tuntuu olevan koko ajan jo tosi vahvasti ensi kesässä ja tulevan vuoden suunnitelmissa. Aika surullista oikeastaan. Oon myös miettiny, että oonko aina ollu tämmönen. Oonko aina miettiny vaan seuraavaa askelta ja siinä sivussa vähän menettänyt nykyisyyden? Ehkäpä. Hassua...Vaikka toisaalta ihan loogista. Suunnitelmallisuus kuitenkin pitää ihmisen hengissä ja on turvallinen olo, kun tietää mitä on edessä. Kaikki tuntuu siis johtavan siihen, että hetkessä eläminen on vaikeaa, koska pelkäämme tulevaa.

Jousiammuntakausi päättyi kotikisoihin! Ei tullut mitalia tällä  kertaa.

Hassuinta kaikessa tuntuu myös olevan se, että tulevaisuudessa kaikki nähdään aina parempana. Sitten kun olen töissä, olen onnellinen, koska minulla on turvattu toimeentulo. Sitten kun minulla on oma asunto, olen onnellinen, koska saan itse päättää seinien värin. Ja silti mietitään eteenpäin ja ei ehkä kuitenkaan olla ihan niin onnellisia. Mihin siis on kiire? Hautaan? Sinne ehtii kyllä kaikki. En myöskään halua ajatella, että elämä on pelkkää kuolemaan valmistautumista. Itse teen koko ajan kovasti töitä, jotta osaisin löytää onnelisuuden aina siitä hetkestä, jota satun elämään. Se tuntuu nykyisin hurjan vaikealta ja oonkin vaihtovuoden aikana ymmärtänyt, että mun on pakko muuttaa jotakin...sitten kun olen palannut Suomeen. ;)

Loppuun vielä muutama kuva mun viimeiseltä retkeilykerhon päivävaellukselta. Viimeisen patikan kunniaksi kiivettiin Irlannin korkeimmalle "vuorelle"!

Näin uhkaavalta Carrauntoohil (1038m) näytti alhaalta.

Ja näin komiat oli maisemat ylhäällä!

Pitkästä aikaa reissun aikana oli irlantilaisella mittapuulla hyvä sää, joten eteensä näki yli kymmenen metriä.

(Ja ihan lopuksi vielä jätskiä.)

Päivän Ben&Jerry's

Peanut Butter Me Up (Core) **

A raspberry jam core surrounded by peanut butter & vanilla ice creams with chocolatey covered peanut butter cups

Huh-huh! Nyt en kyllä muuta sano. Oli meinaan melkonen paketti. Ehkä jykevin B&J jota oon maistanut. Myös ensimmäinen kosketukseni Core-tuoteperheeseen (munkkimainen ”hillosydän” jäätelöpikarin keskellä). Vaikka oonkin ihan mahdoton herkkuhirmu, oli tämä lataus jopa mulle hieman liian äklö. Välillä tuntui, kuin lusikoisi vadelmahilloa (ja käytännössä näin olikin).  Myös maapähkinävoijätski oli aika makiaa. Pieniä maapähkinävoikuppikakkuja olisi saanut olla enemmän. Olisivat tuoneet vähän ryhtiä löllötulvan keskelle. Kaksi tähteä siksi, että purkillisella elää varmasti noin viikon ja koska makuyhdistelmä oli niin mahdoton!

Pääsiäinen Connemarassa

Limerickissä on jälleen vallinnut viikon verran uskomattoman aurinkoinen ja muutenkin mukavan keväinen sää. Senpä kunniaksi uskaltaudun jo jakamaan hyvin kesäistäkin musiikkia. Kíla on jo pitkän uran irkkumusiikin parissa luonut yhtye, joka varmasti on monille jo entuudestaan tuttu. Jos bändi kuitenkin on uusi tuttavuus, niin kerrotakoon sen verran, että uransa aikana Kíla on ehtinyt sekoittaa irlantilaisen kansanmusiikin varmasti lähes jokaiseen maailman musiikkigenreen. Linkin takaa löytyvässä biisissä on aika vahva Afrikan suunnalle viittaava poljento. Mikään ei myöskään ole niin hauskaa kuin iiriksi toustaaminen. :)

Tyypillistä Connemaraa. Mulle tuli jotenkin Suomen Lappi mieleen.

Aikansa kutakin, sanoi mummo kun pääsiäispyhät katiskassa istui. Itse en istunut tänä vuonna katiskassa, vaan lähdin otsikon mukaisesti Connemaraan! Connemara on jälleen yksi näitä Irlannin stereotypisimpiä alueita. On lampaita, kukkuloita, turvesoita, lampaita, kiviaitoja, rosoisia rantoja, Irlannin ainoa vuono ja lampaita. Mikäs sen mukavampaa siis! Kun vielä matkaseurakin oli vertaansa vailla, oli reissu kyllä ihan hulvattoman mukava kokemus!

Lämpötilaa lukuunottamatta oli aika komet rantakelit. Maitreya ja Patrick katselevat kaukaisuudessa kaukaisuuteen.

Mun amerikkalainen koulukaveri Maitreya vahtii tällä hetkellä poikaystävänsä Patrickin kanssa taloa Irlannin pohjoisosissa. Talon omistaja lähti muutamaksi kuukaudeksi Espanjaan Irlannin talvea pakoon. Ystävysteni työsuhde-etuihin kuuluu muun muassa koira sekä auto. Näistä eduista jälkimmäinen osoittauitui tällä kertaa hyvin tarpeelliseksi, sillä Connemara on vähäsen syrjässä, eikä julkisilla oikeen pääse liikkumaan. Jos myös tahtoo nähdä ne kaikkein hienoimmat paikat, on kiesi melkeinpä välttämätön.

Auringonlasku Irlannin ainoan vuonon, Killary Harbourin, rannoilla. Olen ollut rumemmissakin paikoissa.

Maitreyan ja Patrickin kanssa huristelu oli siinäkin mielessä hauskaa, että ne on molemmat tosi vahvoja taiteilijasieluja. Toinen on tanssija, toinen kuvataiteilija. Oli jotenkin hurjan puhdistavaa liikkua upeissa maisemissa kahden vähän itseään vanhemman taiteilijan kanssa, jotka semmosen hieman kattavamman elämänkokemuksen kautta on löytäneet elämäänsä hämmentävän rahoittavan otteen. Jäin jollakin hassulla tavalla ihailemaan niiden elämänasennetta. Semmonen lievästi hippi, muttei liian. Pikkusen niinku "kädestä suuhun", mutta silti jotenkin kauaskatsoinen. Hetki kerrallaan. Keskitytään perusasioihin. Taide on itseisarvo. Kunnellaan itseä ja ympäristöä. Tuli hyvään saumaan tuommonen reissu tuommosessa seurassa. Siitä sai voimaa loppukevään haasteiden selättämiseen!

MÄMMIÄÄÄÄ!!!

Kevätuupumusta St. Patrick's Day:n aikoihin

Aloitetaan jälleen (ainakin itselleni) tuoreella irkkumusiikilla. Kirjainyhdistelmä "JP" tuntuu kansanmusiikin saralla olevan aina varma merkki laadusta. On JPP, J-P Piirainen jne. Nyt tuohon listaan voi lisätä myös mainion JPTrion. Ihanan pirteää musiikkia hieman poikkeuksellisella, mutta toimivalla kokoonpanolla. Myös melko hurjaa haitarismia tarjolla kaikille 2-rivisen ystäville. Kannattaa katsastaa jo pelkästään musiikkivideon takia, on meinaan melko hilpeä!

St. Patrick's Day in Galway!

Juup, viikko sitten vieteltiin St. Patrick's Day:tä, joka on täälläpäin yksi vuoden isoimmista tapahtumista. Itselleni oli ensimmäinen kerta, kun tämän juhlan viettoon ryhdyin, joten odotukset olivat korkealla. Meitä oli vähän varoiteltu, että Dublinia kannattaa Patrikin päivänä välttää. On kuulemma melko tukossa ja meininki on hyvin turistimainen. No, suunnattiin sitten Galway:hin, toiseen hienoon irlantilaiseen kaupunkiin. Siitä tulikin sitten melko ikimuistoinen reissu. Meiltä loppui nimittäin toisena päivänä rahat kesken. Tai siis rahat ei varsinisesti loppuneet, mutta me ei päästy tileillä oleviin rahoihin mitenkään käsiksi. Ohje numero 1: Älä ikinä luota irlantilaisiin pankkeihin viikonloppuina tai juhlapyhinä ja ole onnellinen, jos ne toimivat edes arkisin. Noh, meillä oli käteistä juuri sen verran, että saatiin ostettua bussiliput takaisin Limerickiin.

Rune digailee asianmukaisessa varustuksessa.

Galway:ssä ehdittiin kuitenkin nähdä juhlaan oleellisesti liittyvät paraatit ja muutenkin nauttia karnevaalitunnelmasta. Tuli erehdyttävästi suomalainen vappu mieleen. Juopuneita ihmisiä kesävaatteissa, vaikka ilma on vielä melko viileä, hassuja asuja, roskaa ja tilpehööriä. Mikäs sen parempaa! Ja perillä Limerickissä onnistuttiin onneksi pääsemään taas rahoihin käsiksi ja pystyttiin laittamaan St. Patrick's Day asiallisesti pakettiin koulukavereiden kanssa. Nyt en hetkeen tahdo nähdä ainuttakaan kolmiapilaa.

Suomalaisväriä koulun lounaskonsertissa! Timot ja Karen.

Patrick's Day:tä edeltänyt viikko oli mulle eräänlainen koko kevään pohjakosketus. On hassua, miten pienistä asioista saa kasattua itselleen ihan valtavan taakan, jos ei onnistu pitämään järkeä mukana meiningissä. Kun yhdistetään kolmen tunnin yöunet, hieman liian iso kasa uusia biisejä, jotka pitää opetella hieman liian lyhyessä ajassa, omituinen päänsärky (joka ei tietenkään voi johtua muusta kuin aivokasvaimesta) sekä yleinen kriisi omasta tulevaisuudesta ja identiteetistä, löytää itsensä melko syvistä vesistä. Hieman ennen kuin aloin valita biisejä omiin hautajaisiini, päätin kuitenkin soittaa keskellä yötä kotiin ja sanoa, että nyt ei ole kaikki ihan niin hyvin kuin voisi olla. Se helpotti. Kevään toistaiseksi vaikeimmasta viikosta selvittiin kunnialla ja loppujen lopuksi oli oikeasti hauskaakin! Muistakaa ihmiset puhua! Unohdan sen itse aivan liian usein.

Irlantilainen luonto yllättää osa 1/2: Juuri kun luulin, että kevät oli tullut jäädäkseen, iski kampukselle lumipyry.

Oon välillä vähän surullinen siitä, että vaikka ajattelin tehdä tästä vaihtovuodesta itselleni semmosen puolittaisen välivuoden, onnistuin nyt kuitenkin sitten hukuttamaan itseni työtaakan alle. Hassuinta tässä kaikessa on se, että töitä ei oikeasti ole edes kauhean paljoa. Mun luonteella asiat kuitenkin tuntuu aina kääntyvän niin pahoiksi ja raskaiksi kuin vaan mahdollista. Ärsyttävää. Kun avauduin tästä kaverilleni, vilahti keskustelussa ajatus ihan oikeasta välivuodesta. Laskeskelin, että oon kuitenkin aika napakkaa ravia tullut suoraan peruskoulusta lukion, armeijan ja kandin kautta tähän pisteeseen. En osaa tehdä oikein mitään niinku kevyesti. Kaikki pitää tehdä täysillä ja välillä siitä tulee aika uupunut olo. Ehkä vois olla hyvä idea antaa itselleen hetki aikaa hengittää ja tehdä esim. musiikkimeiningeissä vaan semmosia asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, eikä vaan semmosia, jotka täytyy tehdä. Jään pohtimaan asiaa ja erilaisia mahdollisuuksia.

Irlantilainen luonto yllättää osa 2/2: naapuruston kamelit.

Lopetetaan jälleen jäätelöön!

Päivän Ben & Jerry's

Red Velvet Cake ***

Red velvet ice cream with chunks of red velvet cake and cream cheese frosting swirls

Tuli yleisfiilikseltä vahvasti Cherry Garcia mieleen. Maukas ja perusvarma, mutta hieman yllätyksetön. Nautin pikarin melko ideaalisti sulaneena, koostumuksellinen elämys. Myös nautintopaikka oli melko elämyksellinen: Hancockin Ramada Inn:n baari aamuyöllä. Kyytipoikana gintonic.

Puoli kuuta peipposesta

Näin se vain kuulkaas on, että kevät on saapunut Limerickiin! Viimeisen reilun viikon aikana ollaan täällä nimittäin saatu nauttia mukavan aurinkoisista ja jopa oikeastikin lämpimistä päivistä. Vähän hassu olo, kun puut alkaa hiljalleen vihertää ja pientareille putkahtelee voikukkia jo helmikuun loppupuoliskolla. Mut niin se vaan menee täälläpäin maailmaa. Talvi ei tuu kunnolla ollenkaan ja kevät alkaa siitä, mihin vähän pitkitetty syksy loppuu. En valita. Täytyy vain varoa, ettei keväinen fiilis saa yliotetta. Vielä olis yli puolet tästä lukukaudesta kuitenkin kouluhommien puolesta selätettävänä.

Tältä näyttää kevät Castletroyssa.

Orastavan kevään kunniaksi voisin tällä kertaa esitellä uusimman ihastukseni musiikkirintamalta. Caoimhín Ó Raghallaigh on irlantilainen viulisti, jolla on paitsi melko vaikeastilausuttava nimi, myös uskomattoman upea oma soundi, joka aika pitkälti muodostuu Hardangerin viulun ja irkkuperinteen hunajaisesta yhdistelmästä. Tuolla linkitetyllä pätkällä kaveri vetäisee biisin islantilaisen, muun muassa Sigur Rós:n kanssa paljon yhteistyötä tehneen, Amiina-yhtyeen kanssa. Ei voi mennä pieleen. Hurjan kaunista musiikkia! Ainakin mun mielestä. Mut mä oonkin aina ollut aika kova post-rock- ja minimalismi-mies. Heh...Minimalismi-mies...Hauska sana.

Aurinkoiset jamit eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä. Koulu oli suljettu sähkökatkoksen vuoksi, joten oli pakko soittaa ulkona. :)

Tämänkertaisessa filosofiaosuudessa voisin puolestaan pureutua mua jo hetken vaivanneeseen pieneen ikäkriisiin. Ajauduin jälleen hieman syvemmälle kriisin syövereihin reilu viikko sitten, kun mulla oli synttärit. Oon nyt 24-vuotias. Noin, nyt se on sanottu äänen. Mutta miksi ihmeessä sen sanominen tuntuu niin pahalta? Jotenkin vaan uusi ikänumero on vuosi vuodelta vaikeempi hyväksyä. Monella tavalla 24-vuotias ei oo enää nuori. Teinivuodet on loppunu jo hetki sitten, yliopisto-opintojen loppusuora häämöttää ja pitäis jotenkin osata ottaa niin sanotusti elämä haltuun. Oppia ottamaan vastuuta. Kukaan ei enää oikeen tuu sanomaan, mitä pitää tehdä eikä minkään auktoritettin tai instituution taakse voi enää piiloutua. On vähän niinku alaston olo.

Viime viikolla tuli käytyä ihan oikeassa hurling-ottelussa. Älytön laji...

Yks isoimmista ikäkriisiä pahentavista jutuista on ehkä taiteen opiskelu. Tuntuu pahalta, kun ei oo enää nuori lupaus tai lahjakkuus. Nyt pitäis jo osata. Uuden oppiminen hidastuu koko ajan ja kehittyminen vaatii aina vaan raskaampaa työtä. Monta kertaa mietin, että tällanenko muusikko musta tuli. Sitä ajattelee vaan koko ajan kaikkia niitä muusikoita, jotka mun ikäsinä oli uriensa huipuilla ja kuoli sitten sopivasti 27-vuotiaina. Itestä vaan tuntuu, että ei oo vielä päässy ees kunnolla alkuun tai että nythän tässä vasta tajuaa, kuinka mahdottomasti on opittavaa. Ja se vaan tuntuu lyövän kovemmin maahan. Ja sitten kysyy itseltään, että miks on koko ajan semmonen "jarrut päällä" -olo. Miksei vaan tee ja elä ja anna palaa? Mitä ihmettä sitä oikeen odottaa? Että jostain putkahtaa joku joka sanoo, että "näin sun pitää tehdä", tai että "noin, nyt oot valmis tekemään taidetta". Himskatti...Tulee melkeen vihaiseks.

...mutta aika hurja oli meininki tämän viikonlopun jouskarikisoissakin. Valtaisaa draamaa, kun mitallisijoja ratkottiin kaksinkamppailuilla.

Sitä kuitenkin tajuaa vanhenemisen myötä aina vaan vahvemmin olevansa kuolevainen. Niin kovasti haluais tarttua hetkeen ja tehdä, luoda! Mut sitten vaan möllöttää ja ihmettelee. Mulle on tullu jopa sellasia pelottavia visioita, että joskus vanhana kadun sitä, kun en vaan antanu mennä. En halua sellasta. Mut en vaan tällä hetkellä myöskään osaa sanoa, että mitä voisin tehdä tommosten ajatusten ehkäisemiseks. Löytyykö se vastaus siitä, että treenaa yksikseen soittamista monta tuntia päivässä? Vai oisko se semmonen perusduuni pitäny tehdä jo 12-vuotiaana? Pitäiskö nyt olla jo siinä luomisvaiheessa? Pitäiskö vaan piru vieköön tehdä demo-levy ja lähettää levy-yhtiöille ja toivoa, että pääsis elämään muusikon unelmaa? Vai pitäiskö pitää ihan täys välivuosi ja vaan säveltää tai vaikka kirjottaa romaani ja sitä kautta jättää jotain konkreettista itsestään tähän maailmaan elämään? Vai pitäiskö hankkia joku ihan vaan tavallinen" 40 tuntia/viikko" -ammatti ja sitte tehdä sillä kuuluisalla "omalla ajalla" sitä mitä haluaa ilman paineita. Liian monet asiat kiinnostaa, eikä mihinkään oikeen uskalla täysillä tarttua, kun pelkää, että silloin menettää mahdollisuuden niihin muihin.

Heh, onpa hassua, kuinka älyttömiä ajatuksia sitä päässä aina pyöriikin. Ja silti sieltä pohjalta löytyy aina pieni hiukkanen järkeä ja totuutta. Elämiä on kuitenkin vaan yksi ja olis mahtavaa, että sitten kun sitä joskus kelailee omaa elämäänsä taaksepäin, vois todeta, että hyvinhän tää meni. Tai että sainpas tehtyä ja onnistuinpas. Ja että tuntis, että käytti elämänsä semmoseen, mistä oikeasti nautti koko sydämellään. Toteutti intohimoaan. Toivottavasti niin kävis...Toistaiseksi kuitenkin ahdistaa hieman, kun en tiedä, miten tuohon päämäärään pääsisi. Loppukevennykseksi jäätelöä.

Paras synttäriyllätys!

Päivän Ben & Jerry's

Cherry Garcia *** 

Cherry Ice Cream with Cherries & Fudge Flakes

Piristävä, raikas ja toimiva. Kirsikkajäätelön ja suklaapalojen yhdistelmä on onnistunut. Kirsikka maistuu sopivan miedosti, eikä ”purkkikirsikkamaista” fiilistä tule. Jälleen vain yllätyksettömyys jäi kaivertamaan.